Ihmisen on helppo kasvaa menestyjäksi, jos hänet on kohdattu ja hyväksytty, häntä on kuultu ja rakastettu ja hän on saanut kokea olevansa turvassa. Kun meistä on otettu koppi pudotessamme ja kun meitä on kannustettu epäonnistuessamme, kasvamme lujiksi ja kestämme vastoinkäymisiä. Jos meillä vielä lisäksi oli varallisuutta ja koulutetut vanhemmat, olemme saaneet todellisen etulyöntiaseman.
Entä jos tarina onkin toisenlainen? Entä jos kotona kellään ei ollut aikaa tai ketään ei oikein kiinnostanut? Ehkä oli väkivaltaa, ehkä turvattomuutta tai pahempaa. Ehkä naurettiin ja vähäteltiin, ehkä tehtiin selväksi, että lapsi oli kelvoton jo syntyessään. Viimeistään koulussa alkoi kiusaaminen ja eristäminen. Itsetunto, joka ei koskaan rakentunut tallottiin lopullisesti maan alle. Ehkä lapsi muuttui lopulta näkymättömäksi, ehkä hakeutui väärään porukkaan, ehkä turvautui väkivaltaan.
Tarinoita on yhtä monta kuin on yksilöä, ja koska kaikkien tausta on erilainen, tarvitaan koko yhteiskuntaa tasaamaan lähtökohtien eroja.
Kun lapsi oireilee päiväkodissa tai hänessä huomataan merkkejä kaltoinkohtelusta neuvolassa, on vielä mahdollista tarjota tukea. Koulussakin on vielä aikaa muuttaa lapsen elämän suuntaa. Mutta jos lapsi pääsee avun pariin vasta aikuisuuden kynnyksellä, on tilanne jo mutkikkaampi.
Kun lapsesta on ehtinyt kasvaa rikottu aikuinen, hän alkaa maksaa yhteiskunnalle työkkärissä, sossussa, terveyskeskuksessa ja lääkkeiden kelakorvauksissa verotuloja tuottamattomana työpajan satunnaiskävijänä. Hänestä tulee ehkä päihdehuollon vakkariasiakas ja pahimmillaan hän syö verovarojamme poliisin tuttuna, käräjäoikeudessa ja vankilassakin. Mitä jos lapsen perhe olisikin aikanaan saanut käytännön apua, lapselle olisi tarjottu varhaiskasvatuksessa erityistukea, koulussa psykologin ja kuraattorin aikaa? Entä jos lastensuojelulla olisi ollut aikaa oikeasti puuttua ajoissa hänen kärsimykseensä ja perheen ongelmiin? Jos yksikin turvallinen aikuinen olisi kohdannut ja kulkenut vierellä, tarina olisikin voinut olla ihan toisenlainen. Mitä jos hänestä olisikin kasvanut itseensä uskova eheä aikuinen rikotun sijaan? Hän tunnistaisi lapsuutensa haavat, mutta uskoisi siihen, että elämä kantaa, koska lopulta hän ei koskaan jäänyt yksin. Hänestä saattaisi tulla jopa kansantaloudellisesti tuottava.
Kukaan meistä ei voi hyvin, jos toiset meistä voivat huonosti. Toisten huono-osaisuus vaikuttaa meidän kaikkien elämään. Se näkyy turvattomuutena ja se näkyy taloudessa. Se näkyy kaupunginosien vetovoimassa ja se näkyy populismin kasvuna. Se vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla kaikkien ihmisten elämään. Kun panostamme lasten ja nuorten palveluihin, lastensuojeluun, kolmiportaiseen tukeen, mielenterveyspalveluihin, neuvolan perhepalveluihin jne., me investoimme kaikille turvallisempaan ja taloudellisesti tuottavampaan tulevaisuuteen. Kysymys ei ole pehmeiden ja kovien arvojen vastakkainasettelusta. Investoiminen ihmiseen on yksinkertaisesti taloudellisesti kannattavaa.
Kun me puhumme mahdollisuuksien tasa-arvosta, emme voi tuudittautua peruskoulun ja oppivelvollisuuden varaan. Ihan liian monta kertaa olen saanut kuunnella ylimielisiä lausahduksia siitä, miten jokainen on oman onnensa seppä, koska meillä on ilmainen peruskoulu. Ei siellä koulussa voi menestyä, jos koko elämän perusta on pelkkää sosetta. Jos ei sosiaalisia taitoja ole opittu, jos ei kukaan ole kannustanut eikä kuullut, on vaikeaa menestyä opin tiellä. Monesti lapsuus on voinut olla niin turvaton, ettei lapsella ole mitään edellytyksiä selvitä suuressa luokassa täysin toisenlaiset lähtökohdat saaneiden kanssa. Aito mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu vasta, kun lasta tuetaan syntymästä sakka lapsen ja perheen tarpeiden eikä sen hetkisten säästöbudjettien perusteella.
Kun leikkaamme varhaisen tuen palveluista, leikkaamme koko yhteiskunnan tulevaisuudesta. Siksi kuntien budjeteissa ei koskaan saisi höylätä tasaisesti jokaiselta toimialalta mielikuvituksen puutteessa. Päinvastoin, olisi pelkästään kannataavaa investoida kestävään tulevaisuuteen tukemalla oikeasti riittävillä resursseilla lapsia, lapsiperheitä ja nuoria.
Petra Miessmer