Olen surullisena seurannut keskustelua pandemian etenemistä hillitsevien rajoitusten erilaisista seurauksista ihmisille. Jokaista meistä rajoitukset ovat koskettaneet jollakin tavalla, yhtä enemmän ja toista vähemmän. Jostain syystä monella on tarve vähätellä toisten kokemaa kärsimystä, jos ovat itse pärjänneet hyvin ja säilyttäneet elämänilonsa.
Koronan vastainen taistelu on syönyt hyvinvointia sekä taloudellisesti, että henkisesti. Monet ovat olleet lomautettuna kuukausia, toiset menettäneet työnsä ja kolmannet olleet jatkuvasti sen uhan alla. Yritykset rajoitusten kurittamilla aloilla ovat kärsineet mittavia tappioita ja joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Osassa konkurssiuhka on käsillä, ellei jo tapahtunut. Pienissä yrityksissä hävittävänä on rahan lisäksi usein pitkäaikainen tai ehkä koko elämän työ. On sanomattakin selvää, että jo yli vuoden kestänyt voimakas stressi aiheuttaa mielenterveysongelmien lisäksi jopa fyysisiä jälkiä ihmisessä.
Stressiä ja mielenterveysongelmia on aiheutunut muillekin kuin työnsä menettäneille ihmisille. Toisen asteen ja korkeakoulujen opiskelijat ovat aivan liian pitkään joutuneet selviytymään ilman yhteisön tukea etäopinnoissaan. Ikääntyneet ja yksin asuvat ihmiset ovat olleet kohtuuttoman kauan eristyksissä. Yksinäisyys ja jatkuva epävarmuus ovat käsinkosketeltavia monille ja on hyvin yksilöllistä, kuinka voimakkaasti rajoitukset vaikuttavat hyvinvointiin. Ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita ja tukiverkostoja. Isosta perheestä tai onnellisesta pariskunnan kodista käsin on ehkä vaikea nähdä sitä, miten rajoitukset vaikuttavat yksin eläviin ihmisiin, joilla ei ole puolisoa tai muuta läheistä, jonka kanssa voivat fyysisesti jakaa elämää. Eivät kaikki yksin asuvat ihmiset tietenkään koe tilannetta ahdistavana. Toiset ovat ulospäinsuuntautuneempia kuin toiset. Joillekin on luontaista nähdä ystäviä ja tuttavia harvemmin ja etäyhteys riittää. Toisille taas yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen ovat hyvinvoinnin kulmakiviä. Nuorille aikuisille nämä ovat elämän merkittäviä rakennusvuosia, ja yhteisön sekä sosiaalisten kontaktien merkitys on aivan eri kuin keski-ikäisille.
Se mitä ihmettelen, on useiden ihmisten kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan, jota myös empatiaksi kutsutaan. Aika monen henkinen hyvinvointi olisi paremmissa kantimissa, jos kanssaihmiset eivät jatkuvasti tuomitsisi milloin mistäkin ”turhasta itkemisestä”. Mistä ihmeestä tämä tunnekylmyys ja tarve mitätöidä toisen kokemaa ahdistusta kumpuavat? On järkyttävää lukea miten toisen masennukselle, voimattomuudelle, epätoivolle ym. nauretaan ja vittuillaan. Jos itsellä menee hyvin eikä ole menettänyt sen enempää taloudellista asemaansa kuin mielenterveyttäänkään, koetaan oikeutetuksi nauraa toisten kokemalle pahalle ololle ja vähätellä heidän menetystensä merkitystä. Väitänkin, että näillä asenteilla on yhtä paljon seurauksia ihmisten hyvinvoinnin heikentymiselle kuin itse rajoitustoimilla. Luulisi olevan jokaiselle selvää, että henkisten resurssiensa rajoilla räpiköivä ihminen kallistuu lopullisesti rajan yli helpommin, jos häntä puhaltaa kylmällä ivalla. Toisaalta hänet olisi yhtä helppo vetää takaisin tarjoamalla lämmintä ymmärrystä. Toisten kokema kärsimys ja putoaminen eivät ole kenenkään etu.
Olen tullut suorastaan allergiseksi nykyaikana vellovalle individualistiselle kilpakulttuurille, jossa toisia ihmisiä vähättelemällä yritetään nousta itse ylemmäksi. Ikään kuin sillä, ettei oma kiiltävä kuori saa lommoja mistään kivistä voisi jotenkin loistaa muita kirkkaammin. Ehkä näin usein onkin, ja se tästä maailmasta surullisen tekeekin. Se lommoton kiiltävä kuori on nimittäin aina valheellinen verho epävarmuudelle, joka kumpuaa pelosta kulissin rikkoutumisesta.
Päätän tämän avautumisen Dalai Laman viisaisiin sanoihin:
“The planet does not need more successful people.
The planet desperately needs more peacemakers,
healers, restorers, storytellers and lovers of all kinds.”