Vantaan Kytöpuiston koulun kiusaamistapaus on syystäkin nostanut aiheen taas valtakunnalliseen keskusteluun. Koulukiusaamisesta on puhuttu iät ja ajat, sen torjumiseksi on tehty yhtä ja toista ja hieman se on vähentynytkin. Kuitenkin lähes aina keskitytään puhumaan opettajien kyvyttömyydestä puuttua kiusaamiseen, rangaistuksista tai siitä, kumman pitää vaihtaa koulua; kiusatun vai kiusaajan. Sen sijaan harvoin puhutaan kiusaamisen juurisyistä, siitä miksi kiusaaja kiusaa, vaikka se on kaikkein olennaisin kysymys koko ilmiössä. Jos emme keskity ilmiön juurisyihin, parannamme laastarilla vakavaa sairautta.
Minä väitän, ettei ihmisellä, eikä myöskään lapsi-ihmisellä ole tarvetta kiusata tai olla ilkeä toiselle, jos hän voi hyvin. Henkinen tai fyysinen väkivalta on aina oire jostakin. Ehkä se on joskus vain oire hetkellisestä pahan olon tunteesta vaikeassa elämäntilanteessa, mutta se voi pahimmillaan olla myös oire pitkäaikaisesta kaltoinkohtelusta tai turvattomuuden tunteesta. Onnellisella, perusturvallisuuden kokeneella, kuulluksi tulleella ihmisellä, jolla on itsetunto kunnossa ei ole mitään syytä alistaa toista ihmistä. Kun joku kiusaa, eristää, alistaa tai jopa pahoinpitelee toista ihmistä, on aina kysymys jostakin henkisestä ongelmasta. Aivan pienillä päiväkoti-ikäisillä lapsilla toisten huomioiminen ja empatiataidot ovat vielä työn alla, mutta kouluikäisellä perusperiaatteiden tulisi olla jo selvät. Ihmisellä on kyky empatiaan jo syntyessään, mutta sen jalostuminen on paljon kiinni ympäröivistä olosuhteista. Jos kouluikäinen ei ymmärrä tai välitä siitä, miltä toisesta tuntuu tai pahimmillaan saa nautintoa toisen kärsimyksestä, on jotain pahasti pielessä.
Kun puhun empatiasta, huomaan, että se on meillä aikuisillakin välillä valikoivaa. Ehkä emme huomaa sitä aina itse. Me tunnemme empatiaa ja myötätuntoa kiusattua uhria kohtaan ja kiukkua kiusaajaa kohtaan. Ehkä salaa tunnemme jopa nautintoa koston ajatuksesta. Mietimme minkälainen rangaistus olisi kiusaajalle, tarinan pahikselle riittävä. Tuomitsemme samaan hengenvetoon opettajat, jotka antoivat kiusaamisen tapahtua. Harvoin pysähdymme kuitenkaan miettimään, miltähän kiusaajasta mahtaa tuntua, kun hän käyttäytyy niin. Minkähän takia hänellä on jatkuvasti tarve alistaa kiusattua, onkohan hänellä kaikki hyvin? Kun on kyse lapsesta tai nuoresta, on minusta meidän kaikkien aikuisten velvollisuus kysyä tämä kysymys. Meidän velvollisuutemme on yhtä lailla välittää kiusaajasta, kuin kiusatusta. Ei kukaan ole paha, ei etenkään lapsi. Pahaan tekoon johtaa ainoastaan paha olo. Vain pureutumalla pahan olon taustoihin, tutustumalla kiusaajan elämään ja auttamalla häntä voimme oikeasti auttaa myös kiusattua.
Loppuun siteeraan viisaan edesmenneen äitini usein lausuman katkelman Eino Leinon runosta:
Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
Vain aina ei esille loista.